Tässä se ihanuus nyt jököttää. Tukevasti neljällä jalallaan pienen pienessä keittiössämme. Minä haaveilin, unelmoin ja toivoin että joku kaunis päivä löydän kaapeista kauneimman keittiöömme, astioita kauneimpiani kantamaan. Vaikka kaappi ei olekaan oikeasti vanha, se on niin herkullinen ja ihana että viis niistä uhoamisistani joita julistin kun Ikean huonekaluja aikoinani ostin. Kaappi on täyspuinen ja uskonpa huvikseni että se kestää isältä pojalle, tässä tapauksessa siis äidiltä tyttärelle..
Päivä jolloin kaappia kannettiin ohitseni keittiötä kohti, sydämeni pomppaili..kohta se tosiaan on meillä! Kaapin tie Vantaalta tänne savoon oli pitkä kuin nälkä vuosi. Ensin se piti hakea heti loman alussa, noh; ei haettu. Sitten se piti tulla isäni mukana, kun oli töissä lähistöllä, noh; eipä tullut siinäkään kyydissä. Melkein kaksi kuukautta kaappi odotteli meitä liikkeessä kunnes rakas mieheni sanoi kerran viikonloppua odotellessa, että nyt lähden ja haen se kaapin! Ja niinhän se ukkokultani vaan teki, ja ottipa vielä isäni mukaan ja karauttivat melkein 400km suuntaansa..minun kaappini vuoksi..kyllä siinä sitten parani olla hangon keksinä :D
Mieheni kertoi hassuja sattumuksia reissulta. Isäni oli ollut edellisenä iltana muistelemassa menneitä tuttavansa luona ja iltahan oli sitten venähtänyt aamuun. Oli kuulemma kammennut kotiin vasta klo 5 aamulla ja lähtö Vantaalle oli klo ennen aamu seitsemää! Kyllä minä hirnuin kun miehet oli nohevana ottaneet patjan mukaan ja isäni oli nukkunut enemmän ja vähemmän tajuttomana takapaksissa. Olipa ollut aika rauhallinen ensimmäiset 200km kuunnellen isäni, ei niin mietoa kuorsausta! Matka oli elämäni meihillä ollut muutenkin varsin rattoisa, onneksi, kukapa lähtisi appiukkonsa kanssa matkustamaan yhdessä yli 800km!
..talo oli pettymys, kuinka ihmiset voivat elää sellaisen sotkun keskellä?! Ei välitetä omasta kodista vaan annetaan sen rapistua. Myy sitä sitten, kun paikka lahoaa käsiin.
Olen pettynyt. Taas kerran unelmani rapisi kuin maalipinta ulkoverhoilusta.
Katsastin eilen, jostain kumman syystä, taas etuoven myytävät asunnot. Laitan jo nykyään hakuun suoraan vuosimallia 1920 olevat hökkelit ja majapaikat. Mielestäni heti siitä ylöspäin olevat talot ovat rakennuttu tylsästi. Useasti törmää surukseen juuri oikeanlaisiin taloihin, mutta joku toinen on ajatellut uudistaa kauniin ja alkuperäisessä kunnossa olevan talovanhuksen vastaamaan tämän päivän pakettiratkaisuja. Siinä kohtaa minä alan huutamaan ja meuhkaamaan. Saan ihottumaa sellaisista remontti-reiskoista.
Vanha talo on vanha talo ja se ei tule oikeuksiinsa jos remontoit ja uudistat sen laminaatilla. Sana laminaatti saa jo sappeni roihuamaan. Palatakseni etuoven hakuun. Silmiini sattui 1923 rakennettu mansardikattoinen, puulattiallinen, pönttöuuninen, varovaisesti remontoitu omakotitalo navettoineen ja aittoineen!! Olen haljeta innosta, pääsemme katsomaan paikkaa vasta keskiviikkona ja en usko että pysyn nahoissani siihen asti! 
Paikka on helmi. Olen sisustanut sen jo mielessäni, valinnut tapetit ja istutukset pihalle. Mitähän aarteita pihasta löytyy? Vanhoja perennoita, pensaita ja ruusuja, ehkäpä! Katselin ilmoituksen kuvia, voisikohan myyjä olla niin ihana ja jättäisi joitakin vanhoja huonekalujaan kaupan tekijäisiksi? Tekeehän jotkut niin?!
Saisimme kaksi huonetta lisää nykyiseen verrattuna, tarvittaisiin huonekaluja ja sisustushömppää paljon lisää. Niin ja saisin kangaspuuni mahtumaan sinne! Oi autuutta! Voi kun se vihdoin olisi unelmiemme talo, siltä se näyttää ja kuulostaa, jopa isäntä on siitä innoissaan. Se on harvinaista ja silloin sen on oltava erityinen. Pitäkää nyt peukkuja meille pystyssä ja antakaa minulle voimia jaksaa keskiviikkoon asti.. Sainpahan muuta ajateltavaa niin en stressaa ainakaan häistä. Tämä on nyt paljon parempaa! Omakoti maalla..oih, saan ihan kylmiä väreitä!Kuva talosta:(joka ei siis ole SE talo, vain samanlainen..) Patrik Rastenberger
Kuva pionista:puutarhaidea.net
